Avainlajit ja avainluontotyypit pyörittävät Itämerta
Avainlajeilla ja -luontotyypeillä tarkoitetaan sellaisia lajeja ja lajiyhteisöjä, jotka vaikuttavat laajasti oman elinympäristönsä toimintaan ja alueen tuottamiin ekosysteemipalveluihin.
Suvi Kiviluoto
Kirjoittaja työskentelee tutkijana Suomen ympäristökeskuksessa Merialueiden kestävän käytön ryhmässä
Itämeren avainlajeista tunnetuin on rakkohauru, aiemmalta nimeltään rakkolevä. Ehkä hieman yllättäen myös matalien mökkirantojen monilajiset putkilokasviyhteisöt kuuluvat avainluontotyyppeihin. Avainlajeja ja -luontotyyppejä suojelemalla luodaan suotuisia elinympäristöjä myös monille uhanalaisille lajeille.
Yleisillä lajeilla on suuri merkitys ekosysteemeissä
Itämeren lajistosta ja monimuotoisuudesta puhuttaessa huomio keskittyy usein vain uhanalaisiin lajeihin tai vieraslajeihin. Tästä voi saada kuvan, että laji on tärkeä vain, kun se on häviämässä tai uhkaa jotain ekosysteemin toimintoa.
Suurin osa Itämeren lajistosta ja varsinkin eliöbiomassasta on kuitenkin jotain muuta kuin harvinaisia tai vieraita lajeja. Meriekosysteemi onkin kokonaisuus, jossa erilaiset osat tukevat toisiaan. Yleisten ja vallitsevien lajien ja luontotyyppien muodostamat elinympäristöt vaikuttavat koko Itämeren tilaan. Tämän takia niiden säilyminen tulisi turvata.
Avainlajit, kuten sinisimpukka, pitävät yllä suurta eliöjoukkoa.
Rakkohauru on yksi Itämeren avainlajeista
Avainlajeiksi kutsutaan sellaisia usein hyvin yleisiä lajeja, jotka pitävät yllä laajempia eliöyhteisöjä. Tunnetuin esimerkki lienee rakkohauru, joka muuttaa paljaat kalliopinnat lehtomaisiksi metsiksi.
Haurupuskien suojissa kasvaa muitakin levälajeja, ja leväyhteisö tarjoaa suojaa ja ravintoa isolle joukolle erilaisia selkärangattomia eläimiä. Suoja ja runsaasti tarjolla oleva ravinto houkuttelevat paikalle myös liudan kalanpoikasia. Avainlajien vaikutus ulottuu siis varsinaista lajiesiintymää laajemmalle sekä ajassa, tilassa että lajistollisesti.
Avainlajeja ja niiden muodostamia luontotyyppejä esiintyy erilaisissa ympäristöissä. Haurut ja punaleväyhteisöt sijoittuvat riutoille ja vedenalaisille kalliopinnoille. Hiekka- ja liejupohjia taas elävöittävät meriajokasniityt ja putkilokasviyhteisöt. Monet uhanalaiset lajit tarvitsevat avainlajien luomia elinoloja selviytyäkseen. Esimerkiksi uhanalainen meriuposkuoriainen tarvitsee elääkseen ja lisääntyäkseen tiheitä hapsivita- tai ärviäkasvustoja.
Viherlevät ja rakkohauru ovat tyypillisiä matalien kalliorantojen lajeja, jotka ovat monien pienten eliöiden elinehto.
Avainelinympäristöt muodostuvat avainlajien ympärille syntyvistä lajien vuorovaikutuksista
Avainelinympäristöillä tarkoitetaan yleensä yhden tai useamman avainlajin muodostamia elinympäristöjä. Ne ovat pysyviä sekä pitävät yllä laajaa eliöjoukkoa.
Avainelinympäristöistä helpoimmin havainnoitavissa ovat matalien merenlahtien putkilokasviyhteisöt. Niitä löytyy lähes kaikilta luonnontilaisilta ja vähän muokatuiltakin pehmeäpohjaisilta ranta-alueilta. Putkilokasviyhteisöille on tyypillistä kasvilajiston moninaisuus ja vallitsevien lajien vaihtelu.
Lahden avoimemmissa osissa valtalajina ovat usein erilaisten vitojen lisäksi myös haurat ja hapsikat. Lähempänä rantaa tilaa vievät enenevässä määrin taas ärviät ja karvalehti.
Vallitsevasta lajista huolimatta koko yhteisö luo elinympäristön, jossa viihtyvät niin selkärangattomat eläimet, hyönteisten toukat, kalat poikasineen kuin vesi- ja rantalinnutkin.
Avainluontotyypeille onkin ominaista yksittäisistä lajeista riippumaton ekosysteemipalvelujen tuotto. Esimerkiksi ahvenen poikastuotannon osalta putkilokasviyhteisö on tarpeellinen. Kutunauha voidaan kietaista järviruo’on tai liejusta törröttävän oksan ympärille ja pienet kalanpoikaset piileskelevät sujuvasti niin vitojen, ärviöiden kuin hapsikoidenkin suojassa.
Kaloja narraavat kalastajat harvemmin miettivät tätä harmitellessaan vieheisiin tarttuvia kasveja.
Avainlajien ja avainelinympäristöjen suojelu on erittäin tärkeää koko Itämeren hyvinvoinnin kannalta
Yleisyytensä ja monimuotoisuutensa myötä monet avainlajit ja -elinympäristöt ovat tällä hetkellä ympäristölainsäädännön ulkorajoilla. Niihin kohdistuvat uhat liittyvät lähinnä koko rannikkoa koskeviin muutoksiin, kuten rehevöitymisestä seuraavaan vesien samentumiseen.
Avainlajit pitävät yllä niin suurta osaa Itämeren toiminnoista ja ekosysteemipalveluista, että niiden säilyminen tulisi turvata kaikin keinoin. Rehevöitymiskehityksen hillitseminen ja suojelualueiden laajentaminen kattamaan muitakin kuin uhanalaisten lajien esiintymiä turvaisi Itämeren toimintaa sekä talous- ja virkistyskäyttöä.
Monilajiset putkilokasviviidakot, hiekkapohjien meriajokasniityt, kalliorantojen erilaiset leväyhteisöt ja pimeämmillä kalliopohjilla suodattavat sinisimpukkakoloniat ovat arvokkaita paitsi paikoillaan ja sellaisinaan myös koko Itämeren tilan vuoksi.
Vettä suodattavat sinisimpukkayhteisöt ovat tärkeitä koko Itämeren tilalle.