Luke arvioi kalakantojen tilaa eri keinoin
Luonnonvarakeskus (Luke) arvioi vuosittain silakan ja kilohailin runsautta ja kalakantojen rakennetta. Arviointi tehdään kaikuluotauksen avulla tutkimusalus Arandalla. Lisäksi kerätään säännöllisesti näytteitä kalastajien silakka- ja kilohailisaaliista.
Rannikon kalakantojen, kuten kuhan, siian ja ahvenen, tilaa arvioidaan niin ikään saalisnäytteistä. Tiedot päivitetään ja julkaistaan vuosittain. Varsinaisia kanta-arvioita tehdään vain Saaristomeren kuhalle ja satunnaisesti ahvenelle.
Lohikantojen tilaa Luke arvioi jokialueilla tehtävillä tutkimuksilla. Niissä selvitetään, kuinka paljon kaloja nousee kudulle niihin lohijokiin, jotka ovat säilyneet luonnontilassa. Samoin selvitetään mereen vaeltavien lohenpoikasten määrä.
Myös meritaimenkantojen tilaa seurataan pääasiassa jokialueilla. Joen poikastiheys saadaan selville sähkökalastuksen avulla. Sähkövirta tainnuttaa kalat hetkeksi, jolloin ne voidaan kerätä ja laskea.
Kalakantoja koskevat tiedot luovat pohjan kalastuskiintiöille
Myös muut Itämeren rantavaltiot keräävät kalastotietoja samanlaisin menetelmin kuin Suomi. Eri maiden keräämät tiedot kootaan vuosittain yhteen. Tietojen perusteella kansainvälinen merentutkimusneuvosto (ICES) laatii yhteiset kanta-arviot. Niitä käytetään pohjana, kun neuvotellaan Itämeren kalastuskiintiöistä.
Suomessa kerättyjä tutkimustietoja käytetään myös kotimaisessa päätöksenteossa. Tiedot auttavat säätelemään lohenpyyntiä ja muuta kalastusta. Säätelyn avulla on muun muassa saatu moninkertaistettua Tornionjoen lohen luonnonpoikastuotanto. Tutkimustietojen perusteella on myös määrätty kuhalle uusi alamitta.
Silakan ja kilohailin kantoja arvioidaan vuosittain tehtävällä kaikuluotausmatkalla.
Tutkimuksella tunnistetaan kalojen tärkeät lisääntymisalueet
Lisääntyminen on kalantuotannon kriittisin vaihe. Muutama lisääntymisviikko sanelee, kuinka paljon koko vuonna syntyy uusia kalanpoikasia – ja kuinka paljon kalaa riittää myöhemmin kalastettavaksi.
Lähes kaikki Suomen merialueen kalalajit lisääntyvät rannikon tuntumassa tai saaristossa. Kullakin lajilla on omat tyypilliset lisääntymisalueensa. Ne sijaitsevat yleensä matalassa, usein vain muutaman metrin syvyisessä vedessä.
Kalojen lisääntymisalueita on kartoitettu vuodesta 2004 lähtien Velmu-ohjelmassa (Vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma). Kartoituksissa etsitään kalojen pienpoikasia, koska ne on helpompi löytää kuin kalanmäti. Kartoitusten tulokset yleistetään laajemmille alueille mallinnuksen avulla. Kun lisääntymisalueet tunnetaan, voidaan niitä varjella ja tarvittaessa kunnostaa.
Myös Itämereen laskevissa joissa tehdään paljon kalojen lisääntymistä koskevaa tutkimusta ja jokivesistöjen kunnostusta. Tavoitteena on saada erityisesti lohi ja meritaimen lisääntymään jälleen luontaisesti niissä joissa, missä vesivoimarakentaminen on estänyt kalojen lisääntymisen.
Kalanpoikasten etsintää kasvillisuusrannalla.