Saaristomeren pohjaa halkovat kanjonit, merimontut, laaksot ja erilaiset kohoumat
Saaristomeri on yli 40 000 kivikkoisen ja kallioisen, yli 0,5 hehtaarin kokoisen saaren ja luodon käsittämä erittäin rikkonainen ja matala merialue. Saaristomeren pinta-ala on noin 8 890 km2.
Jatkuva maankohoaminen (3–4 mm/vuosi) muokkaa aluetta hitaasti aiheuttaen muutoksia rannoilla ja merenpohjalla niin aineksen eroosiossa, kulkeutumisessa kuin kerrostumisessakin.
Maankohoamisen myötä pienet vedenalaiset luodot muuttuvat ensin vedenpäällisiksi luodoiksi, sitten isoiksi saariksi ja viimein osaksi mannerta. Uusia lahtia syntyy, ja jo olemassa olevat matalat suojaisat lahdet kuroutuvat lammiksi ja järviksi.
Saaristo toimii vaihettumisvyöhykkeenä rannikon ja avomerialueen välillä. Saaristossa muodostuu vaihettumisvyöhykkeitä, eli ns. liukumavyöhykkeitä mm. veden suolaisuudessa, rantojen ja pohjien avoimuudessa sekä veden laadussa. Kaikki vyöhykkeet yleensä vähenevät kohti mannerta.
Ulkosaaristo on kallioinen ja kivinen sekä avoin, kun taas saariston sisäosat ovat suojaisempia ja matalampia ja niissä on usein pehmeitä pohjia.
Saaristomerellä veden syvyys, rannan avoimuus, pohjan laatu ja muut ympäristötekijät vaihtelevat hyvinkin pienellä matkalla. Nämä yhdessä pitkän ja mutkittelevan rantaviivan kanssa tekevät saaristosta erittäin vaihtelevan luonnonympäristön.
Tuhansine saarineen alue muodostaa maailmankin mittakaavassa ainutlaatuisen kokonaisuuden yhdessä jatkeena olevan Tukholman saariston kanssa.
Kallioperä
Saaristomeren kallioperä koostuu pääasiassa ikivanhasta prekambrisesta kiteisestä kallioperästä eli peruskalliosta. Sille on tyypillistä tektoniset lineamentit ja ruhjevyöhykkeet, jotka jakavat kallioperää lohkoihin ja saavat aikaan monimutkaiset ja rikkonaiset korkeuserot. Tämä näkyy Saaristomeren erittäin monimuotoisena, sokkeloisena maisemana.
Merenpohjan korkeuserot ja pohjanmuodot
Saaristomeren keskisyvyys on vain 19 m, mutta joissain syvänteissä veden syvyys ylittää 100 metriä. Saaristomeren syvin kohta on 104 metriä.
Kallioperän siirrokset ja ruhjevyöhykkeet pirstovat alueen topografiaa eli korkeuseroja. Nämä kallioperän vaihtelevat korkeuserot näkyvät sokkeloisena saaristona, merenpohjan painanteiden, kuten ruhjevyöhykkeiden syvien kanjonien, ja erilaisten kohoumien monimuotoisena kirjona.
Altaat kattavat arviolta noin neljänneksen Saaristomeren merenpohjasta. Erilaiset kohoumat ovat vielä yleisempiä tälle alueelle kattaen noin puolet merenpohjasta.
Saaristomeren kohoumat ovat suurimmalta osin kalliota tai moreenia
Kovan saven ja pehmeän saven peittämät kohoumat ovat yleisiä koko Itämeren mittakaavassa. Niitä esiintyy erityisesti Saaristomerellä. Suurin osa Saaristomeren kohoumista on kuitenkin kalliota tai louhikko- ja moreenipeitteisiä. Kaikissa syvyysvyöhykkeissä 60 % kohoumista on päämaalajiltaan kalliota tai moreenia.
Kohoumia esiintyy pääasiassa kuitenkin vain matalilla alueilla. Osa näistä kovan pohjan kohoumista muodostaakin Saaristomerelle tyypillisiä luontotyyppejä, riuttoja.
Syvemmällä kuin 50 metrissä esiintyi vain 1 % kohoumista. Tämä osoittaa hyvin sen, että syvemmillä alueilla merenpohjalle kerrostuneet sedimentit tasoittavat merenpohjan muotoja.
Salpausselkien alueella kallio- ja moreenikohoumien osuus on muuta aluetta pienempi. Siellä päämaalajina hiekkaa ja soraa sisältävät kohoumat käsittävät kaikkien kohoumien pinta-alasta lähes puolet.
Salpausselkien ulkopuolisella alueella kohoumien päämaalajina on hiekka tai sora vain 1 %:ssa tapauksista. Hiekkaa ja soraa tavataankin lähinnä vain rajatulla Salpausselkien alueella, jossa vedenalaiset hiekka- ja soramuodostumat ovat laajoja.
Kanjonit ovat tärkeitä pinnanalaisia kulkuväyliä
Yleisesti laaksot, merimontut ja kanjonimaiset merenpohjan muodot ovat suhteellisen harvinaisia Itämerellä. Ne ovat keskittyneet Itämeren pohjoisosiin, kuten Saaristomerelle, jossa niitä onkin jonkin verran. Saaristomeren kanjonit esiintyvät usein kallioperän siirroksissa ja ruhjevyöhykkeissä.
Useat kanjonit ovat tärkeitä pinnanalaisia kulkuväyliä niin eliöstölle kuin veden virtauksillekin. Saaristomerellä kanjonit ovat tärkeä kulkuväylä veden virtauksille Itämeren pääaltaan ja Pohjanlahden välillä. Tasaisten alueiden vähäinen esiintyminen (10 %) tukee ajatusta merenpohjan korkeuserojen osalta monimutkaisesta ja rikkonaisesta Saaristomerestä.
Saaristomerellä Salpausselkien reunamuodostumat ja kallioperän ruhjevyöhykkeiden syvät kanjonit rikastuttavat pohjaympäristöä entisestään. Rannikon matalista vesistä ulommaksi merelle ja syvempiin ja synkkiin vesiin siirryttäessä erilaiset lieju- ja savikerrostumat peittävät usein merenpohjan kallioperää ja moreeneita tasoittaen merenpohjan korkeuseroja.
Merenpohjan koostumus
Tarkasteltaessa merenpohjan pintamaalajien koostumusta Saaristomeren pohjista hieman yli 50 % on pehmeitä pohjia. Ne ovat siis siltin, saven tai liejun peitossa. Loput alueen merenpohjasta on eroosio- tai kuljetuspohjaa, jonka pinnassa on karkeampaa ainesta, kuten hiekkaa, soraa, moreenia tai kalliota. Eroosiopohjassa pohja kuluu jatkuvasti, kun taas kuljetuspohjassa pohjalle kerrostuu sedimenttiä aina ajoittain.
Saaristomeren pohjista on noin viidesosan alueella paljastuneena kova savi, joka on jääkauden aikana, mannerjään edustalle, jääjärven pohjalle kerrostunutta glasiaalisavea. Kun tällainen vanha savi on paljastuneena merenpohjalla, on sen pinnalla tyypillisesti hiekkaa.
Kalliota, moreenia sekä hiekkaa ja soraa esiintyy tai on paljastuneina merenpohjan pinnalla pääasiassa 60 metriä matalammilla alueilla. Hyvin matalilla alueilla, alle 10 metrissä, ne käsittävät yli 50 % merenpohjasta.
Hiekka- ja soraesiintymät peittävät Saaristomeren alueella merenpohjasta vain noin 2 %. Niiden määrä on suurin ns. Salpausselkien alueella. Yli 60 metriä syvemmillä alueilla merenpohjan pintamaalajina on pääasiassa pehmeitä maalajeja.
Geodiversiteetti
Yleisesti ottaen Itämeren pohjoiset alueet ovat monimuotoisempia kuin eteläiset alueet. Saaristomeren alue on geologialtaan yksi Itämeren monimuotoisimpia. Saaristoalueet erottuvat rikkonaisina ja monimuotoisina niin rannikon kuin merenpohjankin ympäristöinä.
Niillä alueilla, joilla mannerjäätikkö pysähtyi vetäytymisvaiheessa pidemmäksi aikaa tai sen vetäytyminen oli hidasta, kuten Saaristomeren alueella, voidaan tunnistaa useita erilaisia merenpohjan rakennepiirteitä, jotka rikastuttavat geologista monimuotoisuutta eli geodiversiteettiä. Tällainen alue on esimerkiksi Salpausselkien vyöhyke.
Niin Saaristomerellä kuin koko Itämeren alueellakin geologisesti monimuotoisimmat alueet sijaitsevat pääasiassa kiteisen kallioperän alueella. Kulumista kestävät eri kivilajit, kallioperän siirrokset ja jäätiköiden kulutustoiminta ovat vaikuttaneet rikkonaisen topografian syntymiseen.
Itämeren saaristoalueilla, kuten Saaristomerellä, merenpohjan olosuhteet ovat hyvin dynaamisia. Siellä merenpohjan ominaisuudet ja prosessit vaihtuvat hyvinkin lyhyellä matkalla. Kalliosaaret ja luodot pirstovat merenpohjaa pienemmiksi palasiksi.
Ulkosaaristo on avointa, ja siellä esiintyy laajoja kallioriuttoja. Saariston sisäosat ovat taas suojaisia, ja merenpohja on usein pehmeiden sedimenttien peittämää.