Halli on Itämeren suurin hylje
Harmaahylje eli halli (Halichoerus grypus) on Itämeren suurin ja myös runsaslukuisin hylje. Vuonna 2021 hallien laskentakanta Itämerellä oli noin 42 000 ja näistä Suomen merialueella eli noin 18 000 yksilöä. Hallien lukumäärä arvioidaan lentolaskennoilla karvanvaihtoaikaan keväällä. Aikuinen uros on helppo tunnistaa ”roomalaisesta nenästään” ja se voi saavuttaa jopa 300 kilon painon. Naaraat ovat vaaleampia ja sirompia, ja jäävät tavallisesti alle 150 kiloisiksi.
Hallit ovat sosiaalisia eläimiä ja ne kokoontuvat suuriin, jopa 1000 yksilön laumoihin. Niiden ”laulu” kantautuu tyynenä kesäyönä kymmenien kilometrien päähän. Halli on liikkuvainen ja viikossa se voi kulkea jopa 500 kilometrin matkan.
Harmaahylje kalanpyydystä tutkimassa.
Kuutit syntyvät aikaisin keväällä
Noin 12 kiloinen kuutti syntyy helmi-maaliskuussa avojäälle tai ulkoluodolle. Naaras imettää sitä kolmisen viikkoa, minkä aikana kuutti pulskistuu 40–50 kiloiseksi. Lihavimmat kuutit varttuvat avojäillä ja luodoille syntyneet jäävät laihemmiksi.
Imetysaikana kuutti vaihtaa valkoisen aaltoilevan kuuttiturkin lyhyeen aikuiskarvaan. Naaras tulee kiimaan imetysajan loppupuolella ja urokset viihtyvätkin tiukasti poikasluotojen läheisyydessä. Yli yksivuotiaat hallit vaihtavat karvansa touko-kesäkuun vaihteessa kauimmaisilla ulkoluodoilla.
Halli syö päivittäin yli 5 kiloa kalaa
Täysikasvuinen halli syö 5–8 kg kalaa päivässä, mutta ruokailussa on suurta vuodenaikaista vaihtelua. Runsaslukuinen silakka muodostaa kaikenikäisten hallien ruokavalion perustan.
Hallille maistuu myös lohi, jota se saa helpoiten kalastajien pyydyksistä. Jotkut aikuiset urokset näyttävätkin erikoistuneen pyydysrosvoiksi. Halli aiheuttaa suurimman osan kaupallisen kalastuksen hyljevahingoista Itämerellä. Syöty kalansaalis ja rikotut pyydykset aiheuttavat merkittäviä ongelmia kaupallisille kalastajille.
Norppa on riippuvainen lumesta ja jäästä
Itämerennorppa (Pusa hispida botnica) on Itämeren pienikokoisin hylje, joka kasvaa noin 50–120 kilon painoiseksi. Itämerennorppa on oma alalajinsa Saimaan ja Laatokan norppien tavoin. Norppa on vahvasti riippuvainen jäästä ja lumesta lisääntymis- ja karvanvaihtoympäristönä, ja se pystyy asuttamaan myös kiintojäisiä merialueita hengitysavantojen avulla. Ilmastonmuutos onkin yksi suurimmista uhkista norpalle jo lähitulevaisuudessa.
Itämerennorppa on riippuvainen talviaikaisesta jääpeitteestä.
Pienet kuutit syntyvät lumipesään
Noin viisikiloinen kuutti syntyy helmi-maaliskuussa lumipesään, jonka emo on kaivanut yleensä ahtojäiden lumikinoksiin. Naaras imettää 5-7 viikkoa, jolloin vaalea kuuttikarva vaihtuu kiehkuraiskuvioiseen aikuiskarvaan. Naaras tulee kiimaan imetysaikana. Norppa tulee sukukypsäksi hallin tavoin 3–6 vuotiaana, ja voi elää jopa 40-vuotiaaksi.
Norppien karvanvaihto tapahtuu pääosin viimeisillä jäillä huhtikuun loppupuolella.Samaan aikaan suoritetaan norppien lukumäärän arviointi lentolaskennoilla.
Norpan elinaluetta ovat Itämeren pohjoisosat ja Perämeri
Norppa elää Itämeren pohjoisosissa suunnilleen Tukholman saariston ja Riianlahden muodostamalle linjalle saakka. Tämän eteläpuolella tavataan vain satunnaisia vaeltelijoita. Norpan levinneisyys Itämeressä noudatteleekin vuosittain varmimmin jäätyviä merialueita.
Pääosa itämerennorppakannasta elää Perämerellä, jossa arvioidaan olevan jopa lähemmäs 20 000 norppaa. Riianlahdella norppia on runsas tuhat. Nykyisin itäisellä Suomenlahdella ja Saaristomerellä elää yhteensä vain muutama sata norppaa. Näitä lisääntymiskantoja pidetään uhanalaisina.
Norppa syö pääosin silakkaa
Norppa syö pääosin noin 10-senttistä pientä parvikalaa, ja silakka on sen pääruokaa. Perämerellä se syö kolmipiikin ohella myös muikkua. Toisinaan norppa syö myös äyriäisiä, esimerkiksi kilkkejä. Itämerennorppa syö keskimäärin 3,5 kg ruokaa päivässä. Keväällä se paastoa ja ruokailun huippu ajoittuu loppukesään ja syksyyn, kun se lihottaa itseään talvea varten.
Norpat elävät pääasiallisesti yksinään, eivätkä ne ole erityisen sosiaalisia. Joskus niitä voi kuitenkin nähdä pienissä laumoissa lepäämässä.
Suomen merialueella on seitsemän hylkeidensuojelualuetta
Suomen valtion omistamilla merialueilla sijaitsee seitsemän hylkeidensuojelualuetta, joilla suojellaan erityisesti hallien keskeisiä karvavaihto- ja lepoluotoja. Alueiden yhteispinta-ala (188 km²) on 0,37 % Suomen merialueesta.
Lajiensuojelun lisäksi hylkeidensuojelualueet hyödyttävät tutkimusta ja seurantaa. Osalla suojelualueista voi olla merkitystä myös itämerennorpan suojelulle, mutta jäästä riippuvaiselle norpalle on vaikea osoittaa yhtä selkeitä suojelualueita. Hylkeet ovat myös huomioitu useissa merellisissä Natura 2000-alueissa.
Harmaahylkeet kokoontuneena ulkosaariston luodolle.
Suomessa on pitkä hylkeenpyynnin historia
Itämeren halli ja norppa ovat riistaeläimiä Suomessa. Hylkeenpyynti on vuosisatoja kuulunut saaristolaiskulttuuriin ja hylkeistä saatava tulo oli tärkeä lisäelinkeino kalastajille. Hylkeen nahkaa, lihaa ja rasvaa, eli traania, hyödynnettiin monin eri tavoin. Hylkeitä pidettiin myös vahinkoeläiminä ja niiden metsästämiseen kannustettiin.
Suomessa merihylkeistä maksettiin tapporahaa vielä 1970-luvun puoliväliin saakka. Hyljekantojen lasku alkoi näkyä hyljesaaliissa jo 1960-luvulla. Liikapyynti romahduttikin aluksi hyljekannat ja laskua tehostivat myöhemmin ympäristömyrkyt. Sittemmin merihylkeet rauhoitettiin metsästykseltä.
Kantojen runsastumisen myötä hyljevahingot lisääntyivät, ja niiden takia pyynti jälleen aloitettiin ensin hallilla ja myöhemmin norpalla. Suomen nykyinen vuosittainen hallin pyyntikiintiö on 1500 yksilöä, josta 450 yksilön kiintiö on Ahvenanmaan merialueella. Alle puolet koko kiintiöstä toteutuu.
Norppaa saa metsästää vain Perämerellä, jossa Suomen kiintiö on 300 yksilöä. Merihylkeitä metsästetään Suomen lisäksi Ruotsissa ja pienissä määrin Virossa ja Tanskassa. Hylkeenpyynti on meriolosuhteista johtuen keskimääräistä metsästystä haasteellisempaa. EU:n hyljetuotteiden kauppakielto estää nykyisin metsästettyjen hylkeiden laajemman kaupallisen hyödyntämisen.