Syvät pohjat – pimeässäkin on elämää

Itämeren valoisa vyöhyke ulottuu parhaimmillaan yli 20 metrin syvyyteen, minkä jälkeen pimeys alkaa olla pysyvä tila. Lajisto muuttuu syvyyden kasvaessa, ja lopulta viimeisetkin auringonvaloa yhteyttämiseen tarvitsevat kasvit ja levät jäävät pois. Tilalle tulevat erilaiset selkärangattomat eläimet.

Syvien pohjien lajit ovat melko samanlaisia pitkin rannikkoa

Avointen merialueiden syvänteissä yleisimpiä lajeja ovat valkokatka ja merivalkokatka (Monoporeia affinis, Pontoporeia femorata), liejusukasjalkainen (Harmothoe sarsi) sekä makkaramato (Halicryptus spinulosus). Koviin pintoihin kiinnittyvät sinisimpukat (Mytilus trossulus), merirokot (Amphibalanus improvisus), levärupi (Einhornia crustulenta) ja polyypit (Laomedea loveni, Cordylophora caspia).

Suojaisemmilla syvillä pohjilla viihtyvät liejusimpukat (Macoma balthica) ja monisukasmadot (mm. Marenzelleria spp.). Matalammissa syvänteissä esiintyvät yleisinä merisukasjalkainen (Hediste diversicolor), surviaissääsken toukat, harvasukasmadot (Oligochaeta) ja vesikotilot. Uudehkona tulokkaana myös liejutaskurapu (Rhithropanopeus harrisii) on vallannut elintilaa etenkin sisäsaariston pehmeiltä ja kivikkoisilta pohjilta.

Syvyyksien kookkaimpana selkärangattomana pohjia pitkin hiipii kilkki (Saduria entomon), jopa kymmensenttiseksi kasvava peto, jolle kelpaavat myös pohjaan vajonneet raadot.

Kilkki ryömii punalevien ja sinisimpukoiden päällä — Kilkki on syvillä pohjilla elävä raadonsyöjä

Perämeren vähäsuolaisilla vesillä tärkeimpiä syvien vesien suodattajia ovat sienieläimet ja levärupi (Ephydatia fluviatilis, Einhornia crustulenta). Toisella melko vähäsuolaisella merialueella eli Itäisellä Suomenlahdella tavataan edellä mainittujen lisäksi myös merirokkoa. Itäisimmillä vesillä myös tulokaslaji vaeltajasimpukka (Dreissena polymorpha) on paikoin valloittanut kovia pohjia.

Koko Suomen rannikolle levinnyt tulokaslajiryhmä, liejuputkimadot (Marenzelleria spp.), kaivelee syviä käytäviä meren pehmeisiin pohja-aineksiin niin suojaisilla kuin avoimillakin paikoilla.

Itämeren sisäinen kuormitus, hapettomuus ja kertyvä sedimentti hankaloittavat elämää pohjalla

Itämeren sisäinen kuormitus ja syvänteiden hapettomuus uhkaavat pohjan eliöyhteisöjä etenkin Saaristomerellä ja Suomenlahdella.

Pehmeiden pohjien eläimet, kuten mm. hapekkailla alueilla viihtyvät valkokatkat ja merivalkokatkat (Monoporeia affinis, Pontoporeia femorata) sekä heikommissa oloissa pärjäävät makkaramadot (Halicryptus spinulosus) ja vierasperäiset liejuputkimadot (Marenzelleria spp.) myllertävät pohja-ainesta ja tuovat sedimentin pintakerroksiin happea. Näin ne lisäävät fosforin sitoutumista ja vähentävät alueen rehevöitymistä. Kuitenkin pitkittynyt hapettomuus hävittää aikanaan sitkeimmätkin pohjaeläimet.

Kovien pohjien eliöyhteisöjen leviämiseen ja asettumiseen vaikuttaa myös pohjan pinnoille kertyvä sedimentti. Vajoava kuollut eloperäinen aines ja sedimentti lisääntyvät rehevöityneessä vesistössä. Ne tukahduttavat aikuisia eliöitä ja liettynyt pohja estää selkärangattomien eläinten toukkien kiinnittymistä koviin pintoihin.

Vesien rehevöitymisen yhtenä seurauksena on paikoittainen syvänteiden happikato. Meren pohjasedimenttiin sitoutunut fosfori alkaa hapen loppuessa vapautua takaisin veteen ja seurauksena on kohtalokas itseään ruokkiva kuormituskierre, kun rehevän alueen tuottama eloperäinen aines vajoaa pohjalle ja sen hajoaminen ennestään kuluttaa pohjan vähäisiä happivaroja. Ilmiötä kutsutaan sisäiseksi kuormitukseksi.